Tiedän, että ihminen johon olen syvästi kiintynyt, palaa luokseni piahkoin. Ehkä viikko, puolitoista pitäisi vielä kestää ilman. Ajatuskin hänen näkemisestään saa vedet silmiini, vaikka vasta äsken olin menossa toisen miehen luo.

Emme ole seurustellet vakavasti ikinä, aina on ollut muita. Käytän tilaisuuteni hyväkseni jos minulle annetaan mahdollisuus, petä en. Tarvitsen rakkautta, huomiota, läheisyyttä ja tiedon, että hän on vain minun. Nyt hän on ollut päiviä, viikkoja, pois ulottuviltani, pois kuuluvuudestani. Vain muutama txt on jättänyt jäljen hänen selviytymisestään. Vielä olisi päiviä kestettävänä, mutta voin nyt olla edes varma, että hän tulee.

Kärsin jonkun sortin unettomuudesta. En saa tunteihin unta, vaan pyörin sängyssäni. Havahdun lähes jokaiseen rapsahdukseen mitä alitajuntani havaitsee, enkä taas saa unta. Rasittavaa. En koe kärsiväni stressistä, tai että mieltäni vaivaisi mikään muukaan asia, joka uniini voisi vaikuttaa. Ehkä alitajuntani tietää jotain, mutta ei siitä muilla keinoin varoita.

Välillä mieleni on yhtä synkkä kuin yö. Ei, en ole itsetuhoinen tai muutenkaan masentunut. Ironisesti voisin sanoa, että olenhan vain työtön ja rahaton, mitä niistä stressaamaan. Asiat ympärilläni on hyvin ja olen niistä kiitollinen. Tietysti aina vähempääkin voisi tyytyä.